↗ Lapin Jousi — Blogi jousiammunnasta

Sokeutunut Keijo löysi jousiammunnan

Raitasen Keijo kävi läpi traumaattisen kokemuksen, kun hän sokeutui parin päivän aikana liki vuosikymmen sitten. Sokeutumisen aiheutti silmäpohjatulehdus, joka oli äkillinen ja aggressiivinen. Pohjanmaalaisen Raitasen toinen silmä oli ollut sokea jo syntymästä alkaen, mutta tulehdus vei toisestakin silmästä näön kokonaan.

Totuttelu täyssokeuteen vei aikaa, ja ensimmäiset kuukaudet olivatkin aikamoisen alakuloista aikaa miehelle. Ajan myötä hän kuitenkin alkoi enenevissä määrin ajattelemaan läheisiään, ja sitä, miten voisi itse auttaa heidänkin jaksamiseen. Hän tajusi, että jos itsellä on mieli maassa pidemmällä tähtäimellä, niin läheiset uupuvat myös. Siinä oli kuitenkin opettelemista ja totuttelemista, että moni asia piti opetella uudestaan, kun näkö oli lähtenyt. Partaa ajaessaankin Raitanen tuskastui homman hankaluudesta.

Mieltä ei helpottanut myöskään se, että Keijo joutui jäämään sairaseläkkeelle työstään kultaseppänä. Vapaa-aikaa oli vietettävä muilla, uusilla tavoilla. Keijo Raitasen vaimo, joka on ammatiltaan opettaja, ehdotti miehelleen opiskelujen uudelleen aloittamista. Tästä ajatuksesta mies innostuikin, ja opiskeluihin näkövammaisille löytyy apuvälineitä, kuten puhesyntetisaattori. Keijo alkoi opiskelemaan historiaa ja teologiaa Oulun avoimessa yliopistossa, ja myöhemmin myös Helsingin yliopistossa.

Harrastuksen löytäminen

Raitanen oli nuorempana kiinnostunut Japanin kulttuurista, budo -lajeista ja miekkailusta. Hän pääsi silloin myös tutustumaan myös japanilaiseen jousiammuntaan, kyudoon. Keijo oli yllättynyt siitä, miten upean näköistä laji oli. Hän ei ollut varma, olisiko jousiammunnan harrastaminen mahdotonta täysin sokeutuneelle yksilölle, mutta otti kuitenkin yhteyttä entiseen harrastusseuraansa ottaakseen asiasta selvää. Keijon riemuksi hänet kutsuttiin kokeilemaan lajia mukaan harjoituksiin.

Tästähän Keijo riemastui. Jousiammuntaa ei yleisesti ole tunnettu näkövammaisten lajina, ja ongelmallista tietysti on se, että maalitaulua ei näe. Sokealle henkilölle päämäärä on ennemminkin suoriutua teknisesti hyvin ammunnasta, eikä välttämättä niinkään se, että osuisi mahdollisimman tarkasti tauluun. Omaa otettaan ja kehon asentoa kontrolloimalla lajissa voi todella kehittyä ja saavuttaa onnistumisen tunteita.

Sokean Raitasen harrastusta on hänen kerhossaan tuettu mukavasti. Hänellä on ampumapaikalla tarvikkeita pöydällä, ja sen vierestä menee lattiaa pitkin naru maalitauluun. Keijo voi jalalla tuntea narun, ja tätä kautta tietää, missä maalitaulu sijaitsee. Etäisyyttä tauluun harjoituksissa on noin pari – kolme nuolen mittaa. Näkevän henkilön maalitaulu on pidemmällä, 28 metrin etäisyydellä.

Nuolilla Keijo ei heti kuitenkaan alussa päässyt ampumaan. Ensin piti totutella ampumaan eräänlaisella kumiritsalla. Tällä hetkellä Keijo on kuitenkin jo reilusti yli kaksi vuotta harjoitellut varta vasten nuolella ja jousella. Edistys on jokseenkin hidasta, mutta sitä kuitenkin tapahtuu. Raitanen on itse ollut yllättynyt edistymisestään jousiammunnan parissa, ja harrastus onkin saanut Keijon tuntemaan olonsa paremmaksi ja uskoo tulevaisuudenkin olevan mielekästä.

Oikean harrastuksen löytäminen on siis mahdollista kenelle vain, ja varmasti parantaa myös kenen vain elämänlaatua.

Avainsanat: Harrastus, Jousiammunta, Näkövamma